Luonnonkukkien päivä taittuu iltaan. Aamupäivän polttava aurinko uhkasi muuttaa oman Luonnonkukkien päivän kimppuni kuin hermostuneena säliseväksi naislaumaksi joka omaa epävarmuuttaan ja hämmennystään koettaa nujertaa sekaansa uskaltautuneen tyynen introvertin nöyryyttävällä päsmäröinnillä. Viileämpi sisäilma ja sakset pelastivat tilanteen. Kirjava joukko asettui lasiseen laakeaan maljaan.
Luonnonkukkakimput kannattaa kerätä viileällä, mieluiten sumuisella ilmalla, varhain aamulla tai myöhään illalla. Luonnonkukat lakastuvat nopeasti ja kuumassa paahteessa suorastaan silmissä. Pilvisemmällä ja viileämmällä niityn kukkaloistoa ja struktuureja pystyy tarkastelemaan rauhassa, värit ja tuoksut erottuvat kun valo ei häikäise ja polte paahda. En osaa asetella kukkia, mutta siinä ehkä omien kimppujeni viehätys piileekin. Tuurilla – ei taidolla. Minimalismi toimii usein, ei aina. Tienpientareen nykyistä tilaa on turha yrittää vangita kameran linssiin tai kukkamaljakkoon. Luonto antaa kauneintaan, juuri nyt. Riennä siis luontoon ja muista jättää rauhoitetut kasvit rauhaan.
Kukkaretkeä syventää tai syventäisi lisääntyvä tietämys kasvipaljoudesta. Olen elänyt kahden kävelevän kasvikirjan äärellä, ja hyödyntänyt tähän mennessä tätä tietämystä lähinnä kysymällä samat kysymykset joka vuosi uudestaan. Sen laventelinvärisen pallomaisen, kimalaisia keräävän lempi-piennarkukkani aika ei vielä ole, vasta myöhemmin kesällä. Oliko sen nimi Purtojuuri, ehkä, en nyt muista. Sen muistan, että Käenkukan latinankielinen nimi on muuten Lychnis flos–cuculi.
Oma herbaario, kasvisto olisi paitsi Googlea tuhat kertaa tyylikkäämpi vaihtoehto, myös pienimuotoinen ilmastoteko. Enemmän käyskentelyä luonnossa, vähemmän typeriä nettiostoksia. Ehkä sitten kun olen raivannut tilan kasvistolle johonkin sopivaan paikkaan kotona…ehkä jo ensi viikolla.
