* Yhteistyössä Fillarifiilari. Lainassa sähköavusteinen pitkäperäpyörä Tern GSD S10.
Terve vaan!
Varoituksen sananen: jutun kuvat ovat puutteellisia ja osin melko karmeita otoksia. Oli näet kiire kesälomalle. Siinä ei kerkiä kameraa kaivelemaan, saati asetelmia miettimään.
Tern GSD S10 Z-junassa ja taajamajunassa välillä Helsinki – Kausala
Juhannusaaton maallelähtö jännitti. En ollut koronahässäkän takia matkustanut pitkän matkan junalla pitkään aikaan, joten pitkäperäpyörän vieminen sinne mietitytti. Lisäksi Z-junia ei Helsinki–Kausala -välillä mennytkään normaaliin tapaan, koska rataosuudella tehtiin ratatöitä. Joutuisin vaihtamaan Lahdessa taajamajunaan, jonne päästäkseen piti nousta korkea porras.
Lisäksi Z-junasta pyöräpaikan varmistaakseni minun oli tarkoitus lähteä keskustasta, mutta sain tavoilleni uskollisena sössittyä mahdollisuuden leppoisaan aamuajeluun. Ilmalan pyöräilytemppuradan kohdilla totesin, että jään suosiolla odottelemaan junaa Pasilan platformille.
Z-junassa oli jo monta pyörää ja Pasilassa meitä tuli lisää, mutta mahduimme kaikki kyytiin sopuisasti. Pitkäperä mahtuu Z-junien pyöräpaikalle siinä missä muutkin pyörät. Ajoin nokka edellä sisään ja peruutin ulos.
Pidän hyvien tapojen mukaisena pysyä matkan aikana tietoisena pyöräständin tapahtumista, jolloin pyörää voi tarvittaessa siirtää lastenvaunujen tai pyörien tieltä. Tämä sujui meidän pyöräilijöiden kesken sopuisasti ja erittäin mallikkaasti sekä mennessä että tullessa. Kaikki huomioivat kanssamatkustajansa esimerkillisesti.
Ruuhkatilanteessa lastensa pyörät omani päälle pinonnut isä riensi selvittelemään kasan ja kevyen sinkulan omistaja nosti pyöränsä eteisen ruuhkahuipun ajaksi pystyyn. Kaikki selvisivät määränpäähänsä ilman minkään valtakunnan paniikkia.
Kiitokset VR:lle
Lahdessa odottelin raiteella hyvissä ajoin ennen taajamajunan lähtöä Kausalaan. Olin aiempien juna–pyörä -kokemusteni perusteella varautunut tappioon. Mitä vielä. Iloinen konduktööri oli heti valmiina auttamaan pyörän nostamisessa kyytiin. Nostimme GSD:n myös yksissä tuumin pystyasentoon, ja konduktööri neuvoi, että muut asemalaiturit ovat toiseen suuntaan, joten pyörä ei seisonut kenenkään tiellä. Lisäksi hän oli kohteliaan kiinnostunut pyörästä. “Mikäs se tämä on?” Lopuksi hän lupasi tulla auttamaan pyörän ulos nostamisessa myös Kausalan asemalla.
Olin helpottunut ja iloinen tästä avuliaisuudesta ja palvelualttiudesta.
Kiitos erittäin hyvästä palvelusta!
Vahdin seisovaa pyörää koko matkan junan eteisessä sen vieressä seisten. Jarrutuksissa se olisi rojahtanut sivulle ilman tarkkailua.
Eli jos nyt VR vielä jotain saisi pyytää, niin erillinen pelkästään pyörille ja lastenvaunuille tarkoitettu vaunu, johon pyörän voisi kiinnittää vaikka omilla liinoilla kiinni seinään. Tanska on tässä suhteessa (edelleen) hyvä opintomatkan kohde.
Ensimmäinen kaatuminen
Lahdessa minulla oli hieman vaihtoaikaa, joten päätin vähän pyöräillä ja katsellen vanhoja hoodeja. Launeelle pisteet punaiseksi maalatuista pyöräteistä risteysalueilla. Upeaa.
Kaupunginsairaalan viereisellä solalla tapahtuu jotain odottamatonta. Leppoisa maisemienkatselutunnelma loppuu kuin seinään ja minulle tulee äkkinäinen tarve kääntyä ympäri suuntaan josta olin tulossa. Edessäni siintää epämääräisen näköistä toimintaa, joka maallikon silmään vaikuttaa jonkinlaiselta laittomien hyödykkeiden kaupalta. Sola on blogattu.
Saan raskaan pyörän kääntymään, mutta kun olen astumassa pyörän päälle tukijalkani jää tuntemattomasta syystä polkimen ja asfaltin väliin jumiin niin, että koko komeus – minä mukaan lukien rämähdämme asfalttiin koko painolla. Nousen ylös niin nopeasti kuin pystyn ja lähden tulosuuntaan.
Suonissani hyökyvä adrenaliini suojaa akuutilta kivulta. Painava pyörä ja sen yllättävä kaatuminen saa kuitenkin aikaan mielikuvituksellisen näköisiä ruhjeita yllättäviin paikkoihin. Kipu hiipii viiveellä ja löydän sen opastamana ruhjeita peilin avulla kehostani vielä seuraavana päivänäkin. Niiden paraneminen kestää yllättävän pitkään. Vanhuus ei tule yksin.
Kaatumiseni syy: oma holtittomuus ja liian isot kengät.
Varokaa sopimattomia kenkiä
Pari vuotta sitten tilasin mielenhäiriössä kestävissä olosuhteissa ja kestävistä materiaaleista valmistetut tennarit.
Tennareissa oli pistävä, kärpäsmyrkkymäinen haju, jota en sitkeästä tuulettamisesta huolimatta saanut niistä lähtemään. Hajun takia hillosin niitä laatikossa pitkään ja meinasin jo lähettää ne takaisin tekijöilleen. Pitäkää tunkkinne.
Ne olivat myös jalassa jotenkin kovat, kolhot, niihin ei saanut tossumaista tunnetta, eivätkä ne koskaan mukautuneet jalkaan kuten kunnon tossujen tulee tehdä.
Jossain välissä kengistä (juuri tästä samasta mallista) tuli hetken trendi, kun Sussexin herttuatar kuvattiin ne jalassaan ylittämässä East Riveriä. Keväällä hellyin. Kai niitä hitsin tossuja nyt pitää pitää, kun kerran tuli ostettua.
No, siitäs sain. En ole ikinä välittänyt trendeistä, enkä välitä edelleenkään.
Tern GSD soraisella ja mäkisellä mökkitiellä
Testailen lomaviikkojen aikana Tern:iä hyvin jyrkkämäkisellä ja mutkaisella soratiellä. Yleensä taakkaa on perässä noin parikymmentä kiloa.
Pyörän kantokyvyssä ei ole ongelmaa. Se rullaa taakankin kanssa vaivattomasti tasaisella asfaltilla.
Hiekkatie, mäet ja mutkat, häikäisevä aurinko, rankkasateen piirtämät urat ja routakuopat tuovat (heiluvan) taakan kanssa pyöräilyyn omat haasteensa. Mökkitiemme on paikoin suhteellisen tasaista, mutta sinne on ajettu kivituhkan oloista, hyvin hienojakoista ja upottavaa kiviainesta. Toisaalta tien pinnassa on siellä täällä hyvin isokokoista sepeliä tai mitä lie murikkaa. Varsin v-mäinen yhdistelmä pyörällä ajettavaksi, etten sanoisi. Tien alkupään erittäin mäkisellä ja mutkaisella osuudella pyöräilyn ilo häippäsee nopeasti ja tilalle tulee kuumottavaa muljumista, heilumista, säätöä ja edestakaisin pyörän päältä pomppimista.
Kärsivällisyydellä, vauhdikkailla sähköavustetuilla lähdöillä ja kiihdytyksillä sekä näppärästi vaihtavilla vaihteilla selvitään monista vaaranpaikoista. Tern GSD kipuaa jyrkänkin soraylämäen vaivatta.
Kun kyydissä on kaksi muksua ja painoa n. 55-60 kiloa, taannoinen kaatuminen mielessä en kuitenkaan yksinkertaisesti uskalla ajaa painavalla pyörällä jyrkkiä soramäkiä alas. En ole yleisestikään profiloitunut minään varsinaisena hurjapäänä, mutta kuka muukaan ottaisi riskin kaatumisesta lapsen tai lasten kanssa.
Mutta kyllä me kirkolla kaupassa ja uimassa käydään. Kauppatavarat saa todella kätevästi kyytiin. Vaikka koko ajan on helle, en hikoile pyöräillessä sen enempää kuin mitä paikalla seisoessani hikoilen. Eli siis riittävästi koko ajan 🙂
Pyörää on hauska esitellä siitä alati kiinnostuneille kanssaihmisille.
Lapsen nukkuminen on asia, joka rajoittaa meillä (pyörällä)menemisiä vahvasti. Suoraan sanoen inhoan sitä, kun lapsi nukahtaa kyytiin. Pään retkuminen arvaamattomasti puolelta toiselle painavalla lapsella tekee ajamisesta todella epävakaata ja epämiellyttävää. Osin sen takia, osin spontaanin suunnittelemattoman lomaelämäntyylin takia, tulee sitten kuitenkin valittua menemisiin se sähköauto, sähköpyörän sijaan.
Toinen kaatuminen – varokaa upottavaa hiekkaa
Toinen GSD:n kaatuminen tapahtuu mökin räystään alla. GSD on parkkeerattu siihen sateen suojaan ja perustuksia ympäröivä hiekka upottaa.
Nelivuotias on varsin omatoiminen ja kiipeää pyörän päälle mielellään itse, laittaa vyöt ja asettelee jalat paikoilleen. Ainoa mitä hän ei itse osaa tehdä, olisi kärsivällinen odottaminen, jalkahihnojen kiinnitys ja kypärän säätö.
Kun olemme taas kerran lähdössä, lapsi kiipeää jälleen itse pyörän selkään ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Pyörää lastatessani mietin unohdettuja ja muistettuja asioita, mennyttä ja tulevaa ruokalistaa, tehtyjä ja tekemättömiä asioita, vastailen kaikkien läsnäolijoiden lukemattomiin kysymyksiin ja yritän samalla olla läsnä tässä ihanassa hetkessä. Skidi istuu jo pyörän päällä vakaasti, kun kipaisen vielä viereiseltä pyykkinarulta uikkarit. Kuulen romahduksen äänen ja kiljaisen kovaa. Ilmeisesti lapsen painosta ja heilumisesta pyörän jalka on pettänyt pehmeässä hiekassa, lipsahtanut taaksepäin ja pyörä rojahtaa maahan.
Taas tuli testattua sydämen kestävyys. Vielä se jaksaa. Onneksi selviämme omalla säikähdykselläni ja kyydissä istuvan lapsen pienen pienellä käden nirhaumalla. Huh huh!! Elämässäni tuntuu välillä olevan pääasiana se, että veren kortisolitaso ei pääse laskemaan turhan alas.
GSD:n jalkaratkaisut
Lainapyöräni S10 on jo vanhemman sukupolven malli. GSD:n jalkaratkaisu ovat kehittyneet tästä mallista. Eri vaihtoehdoista kannattaa kysyä Fillarifiilarilta.
Tern GSD pidemmillä siirtymillä
Pisimmät siirtymäni GSD:llä ovat matkat mökiltä Kausalan juna-asemalle, yhteensä noin 35 kilometriä.
Ja kiire oli, sekä mennessä että tullessa. Jään paluumatkalla suustani kiinni huutokauppaan ja kaksi euroa velkaa sen kanttiiniin. (Please lataisitte nyt sen Mobilepay:n, meillä “umpitolloilla helsinkiläisilläkin” on.)
Postikorttimaiselta reitiltä Iitin kirkonkylän halki ei ole siis yhtäkään kuvaa! Reitti on maisemiltaan palkitseva ja erityisen kiva pyöräillä maantiepyörällä. Siinä on näet paljon jyrkkiä mäkiosuuksia.
Maantiepyörän vauhdin hurmaa ja ketteryyttä GSD:llä ei mäkisillä matkaosuuksilla saavuta, se on selvää. Painava pyörä etenee kuin juna 25–28 kilometrin keskinopeutta. Alamäissä vauhti kiihtyy häthätää 47 kilometriin tunnissa, kunnes tyssää kuin seinään avusteen jumittaessa tasaisella 25 km tuntivauhtiin. GSD ei siis hyödy mäkien voimasta, mikä pitkässä matkassa jotenkin turhauttaa. Eikä ylämäissä saa tietenkään jalkoihin sitä vahvaa voittamattomuuden tunnetta kuin lihasvoimalla ajettaessa.
Sähköavuste toki auttaa kuin huomaamatta. Päästyäni omasta mielestäni hurjavauhtisen 20 kilometrin matkan perille Kausalan asemalle ja aikaakin junan lähtöön on ruhtinaalliset 12 minuuttia, olen vakuuttunut siitä, että naamani on punainen kuin punajuuri.
Olen hämmästynyt, kun auton ikkunasta peilaa suht normaalin näköinen tyttö. Olen kuin ne tenniksen huippuammattilaiset, jotka Australian avoimissa ovat juuri pelanneet viisi erää 42 asteen helteessä, pyyhkäisevät hieman naamaansa ja astuvat kasteenraikkaina podiumille.
Taluttaessani GSD:n – tällä kertaa perille asti vievään Z-junaan ensimmäiset sadepisarat iskeytyvät sen ikkunoihin.
Tern GSD sähköavusteinen pitkäperäpyörä lienee parhaimmillaan melko tasaisilla tieosuuksilla ja/tai kiireettömällä, leppoisalla retkiajotyylillä. Unohtamatta hyvää seuraa, jonka kanssa matkan kommellukset ja parhaat hetket voi jakaa. Parhaat muistot ja halu valokuvata – molemmat vaativat syntyäkseen aikaa havainnoida ympäristöä.
—
Kirjoitan blogiani omakustanteisesti. Jos koit, että jutusta oli apua pyörän valinnassa ja haluat auttaa minua ylläpitämään blogialustaani myös jatkossa, Fillarifiilarilta Tern-ostosta tehdessäsi mainitse *koodinimi AILI, saan ostoksestasi pienen komission.
