Nyt saadaan viimein odotetusti esittelyyn meidän perheen suosikkisarjat.
Pupsu saa välillä katsoa rajatusti “näppäristä” omia juttujaan, kuten Lasten Areenaa, Pikku Kakkosta tai muita lasten juttuja. Aikaa rajataan Googlen Family Linkin kautta, josta näppärin voi käydä sulkemassa ja/tai rajata ruutuajan valmiiksi.
Mutta näitä sarjoja me katsotaan kaikki yhdessä.
Pieni talo preerialla (YLE Areena)
Klassikkosarja, jota on tehty huikeat kahdeksan eri kautta ja melkein 200 jaksoa 1970-luvun puolivälistä 1980-luvun alkuun.
Muistan sarjan hämärästi omasta lapsuudestani. Silloin kestin katsoa kaikenlaista, nykyään en juuri mitään, joten koiranpentujen hukuttamiset, rosvojoukkiot ja muut kamaluudet hypitään suosiolla yli. Luonnonmullistuksissa, kauppiaan ilkeissä lapsissa, kulkutaudeissa, heinäsirkkaparvissa ja alituisissa rahallisissa vaikeuksissa on riittävästi kestämistä.
Puhtaat sydämet, ahkeruus, jalous, vaikeuksien kautta voittoon, paha saa palkkansa. Mitä näitä nyt olikaan. Nenäliinat esiin. Löytyy YLE Areenasta.
Eläinkandit (YLE Areenassa nimellä Kandit), kausi 6
“Mitäs sä oot sille antannu?”
Aivan huikea tosi-tv ensimmäistä työ-kesäänsä kunnaneläinlääkäreinä puurtavista eläinlääketieteen kandidaateista. Vaikean ammatin alkutaipale, mahtavaa ajankuvaa ja maisemaa eri puolilta Suomea. Miten rohkeita ja taitavia nämä kandidaatit ovatkaan.
Sarjasta on tietysti tehty tahallisen koominen. Pakkohan se on myöntää, että olemme kieltämättä nauraneet katketaksemme ja joitain jaksoja on tullut niiden humoristisuuden takia katsottua useampaan kertaan. Myös serkkupoikien kanssa niiden seurassa on käkätetty. Spiikkien käsikirjoittaja ja juontaja ovat juonessa mukana. Mitä käy, kun kääpiöpinserisisarukset saapuvat hammaskivenpoistoon? Entä kun epävarmuus iskee näennäisesti rutiininomaisessa kissan anestesiassa?
Upeasti kandit selviävät todella vaativista, paineisista tilanteista, vaikka kamera kuvaa korvan juuressa. On hienoa seurata omistautuvaa, osaavaa ja empaattista eläinten ja heidän omistajiensa kohtaamista.
Eläinten eutanasiaa kuvaavat hetket on kuvattu pysäyttävästi. Miten paljon hevonen tarvitsee ainetta ennen kuin kaatuu?
Onneksi sarjassa on paljon elämäniloa ja pieniä ihmeitä, kuten elävinä syntyneet kolmosvasikat.
Konkari kunnaneläinlääkärin todistus työn luonteen muuttumisesta pitänee paikkansa, en epäile hetkeäkään.
Lämmin suositus. Nenäliinat kannattaa suosiolla hilata käden ulottuville.
Elossa 24h (YLE Areena)
Ikisuosikki. Sarjan jaksoja vain on niin vähän, että ne on katsottu meillä jo moneen, moneen kertaan. Tässä pomppivaksi leikatussa tosi-tv:ssä on kuvattu terveydenhuollon ammattilaisia 24 tunnin ajan eri puolilla Suomea Kittilästä Kotkaan, ambulanssihelikopterista leikkaussaliin. Poukkoileva leikkaus kertonee terveydenhuollon ammattilaisten työn luonteesta. Tilanteet vaihtelevat nopeasti, jatkuvasti pitää olla valmiudessa, eikä ikinä voi tietää mitä tapahtuu. Kliseistä, mutta pitää paikkansa.
Siksi on hyvä, että katsojalle annetaan joka jaksossa edes pari–kolme suvantoa, jossa keskitytään hieman kauemmin erilaisiin potilastapauksiin, potilaisiin ja heitä hoitaviin ammattilaisiin. On vauvan kalloleikkausta pariin otteeseen, kasvoistaan tuhoutuneen miehen plastiikkakirurginen kasvojen uudelleenluominen (!), ennenaikaisia syntymiä, muistisairautta, lonkkaleikkausta, endometrioosileikkausta, liuotushoitoa, lihavuusleikkausta, halvaantuneen kuntoutusta jne. jne.
Dramatiikkaan kuuluu, että samalla kun lääkärit ja hoitajat tekevät pokkanaamalla toinen toistaan sankarimaisempia ihmeitä, hoidettavat ja sarjan katsoja pohtivat eksistentiaalisia kysymyksiä. Miksi alle 40-vuotias sai parantumattoman syövän? Selviääkö Ritva divertikuloosileikkauksesta? Entä Pertti lonkkaleikkauksesta? Kantaako rakkaus? Mikä olikaan elämässä tärkeintä?
Muistisairaan tai kehitysvammaisen ja omaishoitajan suhdetta on liikuttavaa seurata. Ja viileän analyyttisesti, työnsä erittäin vakavasti, mutta samalla rennosti ottavat ammattilaiset. En kestä!
Sarja on pomppivuudestaan huolimatta leikattu taiten. Nenäliinapakettia ei kannata turhaan siirtää tv:n ääreltä.
Hienoimmin mieleen ovat jääneet kahden kokeneen ammattilaisen ensihoitolääkärin ja ensihoitajan ohjeet itselleen, tässä vapaasti muisteltuna:
“Kun menen työtilanteeseen, en odota mitään. Jos odotan jotain, suljen itseltäni pois muita vaihtoehtoja. Avoin mieli ja luottamus omaan osaamiseen pitää parhaassa työterässä.”
“Usein suomalaisessa työkulttuurissa, jos kaikki menee hyvin, ei sanota mitään. Se ei ole enää tätä päivää. Mielestäni kun homma menee hyvin, pitää myös antaa sitä hyvää palautetta.”
“Kun potilaan äärellä ollaan, on tärkeää kuunnella tarkkaan, ottaa se tilanne ihan tosissaan ja olla läsnä.”
Ohjeet pätevät loppupeleissä aika moneen elämäntilanteeseen ja työhön.
Lapsi katsoo suurella mielenkiinnolla=hiiren hiljaa keskittyen myös vauvan kalloleikkaukset ja muut. Vain kasvojen uudelleenrakentaminen ja veneestä pudonnut, naamastaan kauttaaltaan mustelmille tullut mies olivat liian pelottavia. Muita jaksoja taidetaan katsoa jo noin kuudetta kertaa.
Monet replat muistetaankin jo ulkoa. Eräänäkin iltana juuri ennen nukahtamista neljävuotiaan muistista viipaloituivat sanat: “Tässä on nyt vähän erikoinen tilanne, kun ei olla omalla yksiköllä liikkeellä. Mulla on täs kouristelija, joka on intuboitu.” Kyllä, näin hän sanoi.
Avara luonto YLE/YLE Areena
Ikisuosikki. Ei esittelyjä kaipaa. Jarmo Heikkinen, Sir David Attenborough. Kantsuu ne nenäliinat pitää käden ulottuvilla. Sunnuntaiaamuna uusinta kello kahdeksalta.
MasterChef Suomi 2018 ja 2020 (MTV)
Pakko myöntää, että nämäkin jaksot on tullut katsottua ainakin tuplasti. Vuoden 2018 kausi on niin kutsuttu amatööri-MasterChef, vuoden 2020 taas ammattilaisten kisa.
Sanaa kilpailu ei tarvitse hätkähtää, kilpailijat auttavat toisiaan ja ovat toistensa puolella. Kilpailijoiden reploista leikatut kilpakumppaneiden selkään puukotukset lähes loistavat poissaolollaan.
On upeaa seurata ja elää mukana kilpailijoiden tarinoissa, onnistumisissa, kehittymisessä, pettymyksen sietämisessä, palossa tehdä hyvin asioita, taituruudessa, itsensä ylittämisessä.
Upeinta ovat itseensä ja osaamiseensa järkkymättömästi uskovat, hyvin nuoret naiset. Mieskilpailijoiden reploissa oman osaamisen epäily ei tule lainkaan esiin. Jos epäilyksiä on, ne todetaan olemassa oleviksi: tasoni on tämä. Joidenkin naiskilpailijoiden ainainen epävarmuus omaan itseen ja suoranainen itsensä vähättely harmittaa, enkä nyt syytä siitä naisia itseään. Toinen lievä harmitus ovat mainoskatkot, joita ei voi kelata. Mutta: lapsi saa tanssia ja tyhmille mainoksille voidaan nauraa yhdessä. (Jos sarjan tallentaa, sitten tietysti voi kelata mainoksetkin.)
Kilpailijoiksi on selvästi karsittu tyypit joilla on sana hallussa ja nasevimmat lainit ovat päässeet sarjaan. Seassa on sopiva määrä niin kutsuttuja sekoilijoita. “Eiiii, tää olikin punkkua!” “Mä voin juoda sen.”
Kuten arvata saattaa, sarja on leikattu ja dramatisoitu taidolla. Kilpailijoista ja kilpailun tuoksinasta on kaivettu esiin draama, joka sitten sopivalla hetkellä näytetään kaikelle kansalle, hetkeen soveltuvalla taustamusiikilla. Huh huh.
“Äiti mikä sitä Saskaa harmittaa?”
Piiiiitkä tauko. En pysty sanomaan mitään, itken niin pidäkkeettömästi.
Tunteet purkautuvat. Lisäksi jaksoista saa inspiraatiota omaan keittiöön. Miten se kala nyt paistettiinkaan meheväksi? Kokeillaanko dim sumeja?
Parasta on sarjasta poimitut perheen insider-vitsit ja ruokapöydässä tuomaroiva Pupsu. “Monta raaka-ainetta sä käytit?” “Äiti pääsee parvelle turvaan.”
VIP MasterChef 2021 alkaa muuten 2.3.
Ostoslistaan: nenäliinoja. Kuka opettaisi vielä eräälle kisatuomarille, että veistä ei saa laittaa suuhun?
