Luulin tietäväni sienistä paljonkin, ennen kuin muutama vuosi sitten ostin Kasvimuseon ja WSOY:n kustantaman Suomen sienioppaan – ja menin harjoittelemaan Dog Design -toimistoon.
Tiedän sienistä ehkä hieman keskimääräistä enemmän, mutta silti sienisaaliini rajoittuvat usein tatteihin, suolasieniin, kanttarelleihin, suppiksiin, lampaankääpään, korvasieneen ja mustatorvisieneen. Suomalainen sienikirjo on tätä vinhasti laajempi. Jo pelkkiä haperoita on kasapäin erilaisia, jotkut erinomaisia ruokasieniä, toiset eivät niinkään.
Samoin on useita epävarmoja syötäviä lajeja, joilla on niin itseään muistuttava myrkyllinen näköislaji, että se on tunnistuksen epävarmuudessa aina jätettävä metsään. Sienestys kun perustuu varmaan tunnistukseen, riskejä ei kannata ottaa. Kohdatakseen uusia lajeja, metsässä samoilua eri tyyppisissä metsissä pitäisi harjoittaa paljon nykyistä enemmän.
Jos joskus törmäät sienineuvojaan, kuten Sieni-ihmisten (linkki Sieni-ihmisten facebook-sivuille) Tea von Bonsdorfiin, ime kaikki tieto minkä saat. Nuo edellä mainitut sienilajit ovat kepeä pintaraapaisu.
En unohda sitä yhden ainoaa suloista samettirouskua, jonka kerran löysin. Matsutakea eli tuoksuvalmuskaa en yrityksistä huolimatta ole onnistunut toistaiseksi paikantamaan.
Jonain lapsuuden syksynä saimme kasapäin tammenherkkusieniä. Se oli vinha tapaus siinä mielessä, että aniksen tuoksun tunsi ennen kuin edes silmin havaitsi noita metsän kuningattaria. (Toinen nimitys niille onkin anisherkkusieni.) Mustia torvisieniä lähestyessään taas saattaa tuntea ilmassa leijuvan vaniljan aromin.
Vanhoilla hakamailla hampparoidessaan saattaa onnekseen törmätä Ukonsieneen. Ukonsienen löytäminen on aina juhlahetki. Sen suun täyttävä aromi tuo veden kielelle jo ennen kuin sen valtava lakki on laskettu koriin. Joskus kannoin juhlasaatossa metsästä akansieniä, luullen niitä ukonsieniksi. Happamia, sanoi kettu. Ja koira pirulainen söi eväät.
Mutta mitä Dog Designissa? Paljon kaikkea mieletöntä. Tutustuin Petriin, joka on yhdessä ystävänsä Saimin kanssa kirjoittanut aivan mahtavan kirjan Sieniä & Ihmisiä.
Kirjan lukemaan houkutteleva ulkoasu on Petrin suunnittelema, samoin kuvat ovat hänen ottamiaan. Kirja valottaa upealla tavalla sitä valtavaa sienikirjoa, jonka luontomme meille tarjoilee. Ja noita mielenkiintoisia ja mielettömiä kotomaamme sieni-tuntijoita ja -ihmisiä.
Petrin mukaan ainoa oikea tapa säilöä esimerkiksi tatteja, on kuivattaa ne. Hän varmasti onkin oikeassa etenkin silloin, jos sienestää sellaisia määriä kuin hän. Kuivattamalla sieni ja sen aromi säilyy kauemmin ja paremmin ja itse sieni menee huomattavasti pienempään tilaan, verrattuna esim. pakastukseen. Sieniä&Ihmisiä -kirja kertoo myös sienikuivurin kehittäjästä enemmän.
Minulla ei vielä ole sienikuivuria, vaan sitkeästi edelleen säilön vähät tattini ryöppäämällä ne ensin matalalla lämmöllä rautapadassa, jonka jälkeen jäähdytän ne ja pakastan omassa mehussaan. Toimivat hyvin niinkin. Jopa vuoden vanhat pakastetut tatit ovat mielestäni edelleen herkullisia.
Minun tattini eivät ole mitään penaalinroskaa, vaan kunnon ronskeja siivuja, kuitenkin kyllin ohuita: tatti ei ole hyvää, jos se on leikattu liian paksuksi ja paistettu huonosti.
Vielä sienten ryöppäysvaiheessakin viimeisten neulasten puhdistuksessa avittaa Opinelin sieniveitsi nro 8. Sain omani Eiring-keittiöliikkeestä.