Yhdessä edellisessä kirjoituksessani esittelinkin jo “Helpon hirvipastan”. Jep. Reseptihän alkoi jotenkin näin, että ota pakastimesta jäinen hirvipaisti ja väännä uusi 150 asteeseen.
Jokainen perheenemäntä ilahtuu ikihyviksi moisesta “helposta” arjen reseptistä. Aikaakaan ei mennyt kuin vaivaiset nelisen tuntia, siis jos et ollut tehnyt ammattikielellä misoja (tulee ranskankielen sanasta mise en place) eli esivalmisteluja tähän “helppoon ruokaan”. Tottahan toki, misat ovat kunnossa! Jokaiseltahan löytyy jääkaapista kimpale mehevää hirvipaistia ja itse majoneesista alkaen pyöräytettyä remoulade-kastiketta…
Leikki sikseen, kaikki normaalit ihmiset (toisin kuin allekirjoittanut) osannevat jo ulkoa Australian Master Chef kilpailujen sauce anglaiset ja sky-liemet, joten moni arjen foodie on nykyään paremmin perillä ammattitermeistä ja leipäjuurista kuin meikäläinen iässäni.
Totuuden nimessä täytyy myöntää, niin tylsä kuin perheemme arkiruokapaletti usein on, monasti nopea arkiruoka lähtee myös lievästi lapasesta. Nautin aivan hel… todella paljon siitä, että pyörin väkkäränä ympäri keittiössämme, käsi leikkaa sipulia samalla kun mietin jo toista työvaihetta.
Työvaiheen jälkeinen työpisteen salamannopea siivoaminen seuraavan alta kuuluu koreografiaan. Ammattikeittiössä vietetyt lyhyetkin, mutta hikiset ajat ovat vielä jossain lihasmuistin metatiedostoissa.
Yleensä tuskastun välittömästi, jos siihen väliin tulee joku hidastamaan ja sotkemaan. Ahdistun silmin nähden, kun joku ehdottaa, että tehdään nämä yhdessä ja sitten syödään, elleivät kyseessä ole kokkikoulukaverini. (Apua, mun pitää syödä voileipiä alle, kuolen kaksi kertaa nälkään ennen kuin mitään valmista saadaan pöytään.)
Usein yhdessä tekeminenkin on lopulta tosi kivaa, erilaista. Jos meillä olisi vähän isompi keittiö, ottaisin kyllä mielelläni vierelleni apumiehiä ja -naisia. Ja kyllähän me välillä Pupsun kanssa siinä kaksinkin touhutaan. Mutta keittiössä yksin työskentelyssä, nopeatahtisessakin sellaisessa, on jotain suunnattoman rentouttavaa ja meditatiivista.
Jos äärimmäinen helppous, joskaan ei myöskään “aloita paahtamalla luut kuivilla koivuhaloilla lämmittämässäsi arinauunissa” -henkinen ajatus ei ole yleisesti ruoanlaittoni lähtökohta, vastapainona sille rakastan “Maija keittää” -tyyliä, etenkin jälkiruokien osalta.
Maissikiisseli mansikoilla, suklaakiisseli kermavaahdolla, tuoremarjakiisseli, vispipuuro. Yhtä kaikki, ihan mahtavan maistuvia ja helppoja. Niin no, helppous, se on niin pirun suhteellista. Jos minulta kysytään pannukakku on maailman vaikein ruokalaji saada onnistumaan.
Jokainen saakin siis itse arvioida onko seuraava ruokaresepti helppo vai vaikea, vai jotain siltä väliltä. Pizzaa on mukava syötävä syysiltoina ja se on kohtuullisen nopea valmistaa, riippuen siitä, käyttääkö täytteenä tähteitä jääkaapista vai tekeekö kaiken alusta loppuun käsin. Your choice. Alta voi napata ainakin vinkit mainioon pizzapohjaan.
Pizza funghi
(kaksi ohutta soikion muotoista pizzaa)
Pohjan ohje on mukaeltu tämänhetkisestä, rasvatahrain peittämästä keittiöraamatustani Hanna G kokkaa, Rapea ja ohut pizza à la Joonas
Pizzapohja:
4 dl hyviä vehnäjauhoja, esim. durum-vehnää (Minä käytin pokkana ruotsalaisen Ramlösa Kvarnin Manitoba Cream -jauhoa, koska halusin testata, hyvä tuli!)
1 pussi kuivahiivaa
1 vajaa tl suolaa
2 dl 40-asteista vettä
2 rk oliiviöljyä
Lapa kuivat aineet yleiskoneen kulhoon ja sekoita. Lisää lämmin vesi ja vaivaa taikinaa pienellä teholla noin seitsemisen minuuttia. Lisää sitten öljy ja vaivaa vielä hetki, kunnes öljy on sekoittunut ja taikina irtoaa kulhon reunoista. Peitä kulho liinalla ja anna taikinan kohota vedottomassa paikassa puolisen tuntia.
Pizzatäyte1:
herkkutateista (muitakin sieniä, kuten herkkusieniä, kanttarelleja tai osterivinokasta voi käyttää)
2–4 pientä tai keskikokoista herkkutattia/pizza
(Minun pizzassani oli tällä kertaa myös yksi rusko- ja yksi punikkitatti, erinomaisia ruokasieniä molemmat. Punikkitatin mustuminen paistettaessa hämää joitakin. Mutta ohueksi leikattu ja hyvin paistettu punikkitatti kiittää kerääjäänsä runsaalla aromillaan.)
1 keskikokoinen sipuli
2 valkosipulinkynttä
ruokaöljyä ja voita pannulle
1 iso oksa tuoretta rosmariinia
mustapippuria
suolaa
hyvää (italialaista) oliiviöljyä
3 ruokalusikallista smetanaa
n. 100g (1/2 pakettia) raastettua mustaleima-Emmetalia
1. Laita uuni tässä vaiheessa kuumenemaan 250 asteeseen.
2. Suikaloi sienet terävällä veitsellä n. 3 millin paksuisiksi siivuiksi. (Jos sinulla on vain pieniä, todella priimoja herkkutatteja, saat kauniin pizzan, kun leikkaat ne kokonaisina suikaleiksi.)
3. Paista sieniä kuumalla pannulla pari minuuttia, laske lämpöä ja lisää joukkoon morttelissa tai käsien välissä murskatut rosmariinin oksat. Anna hautua muutama minuutti. Suolaa ja pippuroi ja laita sivuun odottamaan. Kuullota sipulia muutama minuutti pannulla öljy- voi seoksessa. lisää valkosipuli, kuullota, kunnes sipuli on pehmennyt. Voit lisätä ripauksen sokeria, joka pehmentää sipuleita. Siirrä sivuun odottamaan.
4. Kaada seuraavaksi kohonnut pizzataikina leivinpöydälle. Et todennäköisesti juurikaan tarvitse jauhoja, ainakin Durum-vehnän kanssa kokeile ensin pärjäätkö lähes täysin ilman. Jaa taikina kahteen osaan ja kaulitse puoliskot mahdollisimman ohuiksi soikioiksi. Nosta leivinpaperille.
5. Aloita täyttäminen sivelemällä smetana lusikkaa apuna käyttäen ohuesti pohjan päälle. Ripottele sen päälle sipuliseosta ja paistettuja tatteja. Voit lurauttaa pizzaan vielä hieman öljyä ja pippuroida ennen viimesilausta Emmental-raasteella.
6. Paista pizzaa tulikuumassa uunissa noin 13 minuuttia. Vahdi loppuaikaa, että reunat eivät pala, paistoaika saattaa hieman vaihdella 12 minuutista 15 minuuttiin.
Pizzatäyte2:
Muuten samat kuin Pizzatäyte1:ssä, mutta
– smetanan voi jättää pois ja
– vähentää Emmental-raasteen määrää
1–2 mozzarellaa revittynä
– rucolaa valmiin pizzan päälle
1. Täytä pizza samoin kuin edellä, mutta unohda smetana ja liruta kaulitulle pohjalle hieman oiiviöljyä.
2. Revi päälle mozzarellat, siihen sienet, sipulit ja hieman Emmental-raastetta.
3. Pippuroi ja paista rapeaksi.
4. Roiskaise valmiin pizzan päälle runsaalla kädellä rucolaa. Nauti.
Pitkäripainen suosittaa pizzalle usein italialaista Valpolicellaa. Se onkin oiva vaihtoehto. Sienet rakastavat Valpolicellan ohella niille tilaa antavaa Pinot Noiria. Valkoviineistä valitsisin tammisen Chardonnayn, joko omintakeisen uusseelantilaisen, elegantin niukan ranskalaisen tai vaniljaisemman jenkin. Hyviä vaihtoehtoja on lukuisia.
