Pienen valokuvauksesta innostuneen pojan innoittamana lupasin aiemmin itselleni kirjoittaa Fujifilm XT-2 -kamerasta sekä Mitakon 35 mm f 0.95 -optiikasta.
Fujifilm XT-2 on japanilaisvalmisteinen niin sanottu peilitön kamera. Peili tarvitsee aika paljon tilaa kamerassa mahtuakseen aukeamaan, joten peilittömän kameran vääjäämätön onni verrattuna perinteiseen peilijärjestelmäkameraan on pienempi ja huomaamattomampi koko. Huomaamattomuutta tuo myös hiljaisuus, kun peilin kääntymisestä kuuluvaa klonksahdusta ei tarvita. Itse pidän tuosta ammattimaisuutta ilmentävästä äänestä. Fujifilm XT-2 klonksahtaa ja hyvä niin.
Toinen ihana asia on, että peilittömässä kamerassa ei tarvita optista etsintä vaan kuvan lopputuloksen näkee digitaalisesta etsimestä, siis melko suurena ja hyvällä laadulla jo ennen kuvan ottamista. Digitaalisen etsimen kirkkautta voi myös säätää.
Fujifilm XT-2:ssa on kyllä myös perinteinen optinen etsin, joka voi olla joissain tilanteissa kätevä ja vakaampi tapa ottaa kuvia, kun koko kamera tukeutuu kasvoihin. Esimerkiksi häikäisevästä keväthangilla kuvaamisesta ei tulisi oikein mitään ilman optista etsintä.
Elektroninen etsin kuluttaa kameran akkua nopeammin, mutta kameraansa voi ostaa lisää akunkestoa vaikka niin kutsutulla moottoriperällä, joka tuo kameraan paitsi lisäpainoa, myös lisää tarttumapintaa.
Peilittömässä kamerassa turhat lähikuva- ynnä muut automaattimoodit on karsittu mäkeen. Ulkonäkö muistuttaa perinteistä filmikameraa, ja myös tuntuu siltä muuten, paitsi keveytensä puolesta. Säädöt ovat helposti löydettävissä ja käytettävissä. Tykkään siitä kuin hullu puurosta!
Ennen tykkäsin Fujin filmeistä. Muistan ainakin Velvian vanhahtavan fiiliksen, jota näkee nykyään tylsästi plagioituna Instagramin suodatetuissa kuvissa. Liian helppoa sanon minä. Nyt tosin voin valita kuvieni fiiliksen Fujin filmien mukaan myös Fujifilm XT-2:ssa.
Peilitön kamera on tuonut manuaalisen valokuvaamisen riemun takaisin. Kaupan päälle olen saanut monen monta lisäominaisuutta, joista en enää luopuisi.
Hieman peilitöntä kameraa vastaavia ominaisuuksia on jo paljon aiemmin ollut niin sanotuissa mittaetsinkameroissa. Niistäkin puuttuu peili ja prisma, ne ovat kevyitä ja hiljaisia.
Ehkä kuuluisin mittaetsinkameramerkki on saksalainen Leica, joka onkin sitten hintalauokaltaan aivan toisissa sfääreissä verrattuna Fujifilmiin. Leican laaduu kyllä näkee ja tuntee, jos sitä pääsee kokeilemaan. Minä olen kerran pitänyt Leicaa kädessäni ja muistan sen vieläkin.
Ensimmäinen kamerani ja se kamera jolla opettelin valokuvauksen tekniset perusperiaatteet, oli isäni vanha Nikkormat-merkkinen, varmaan kahden–kolmen kilon painoinen järjestelmäkameranjärkäle. Nikkormat Nikon-kameroiden karvalakkiversio ja siis yhteensopiva silloisten Nikon-objektiivien kanssa. Jaappanissa valmistettuja molemmat. Nikkormateja tehtiin 60-luvun puolivälistä aina legendaariseen synnynvuoteeni 70-luvun loppuun asti.
Tuota kameraa, sen melko painavaa zoom-objektiivia ja hieman kevyempää teleobjektiivia raahasin mukanani halvassa repeämäisillään olevassa kameralaukussa niin Lahdessa, Vietnamissa, Kreikassa saarihyppelyllä kuin Unkarin kuoromatkallakin.
Filmin kiinnittämisessä ja rullaamisessa kameran sisään oli kieltämättä omat kikkansa. Lannistuminen on lähellä kun on maannut tunteja rähmällään jorpakossa luullen ottaneensa vuoden luontokuvan, vain todetakseen filmin jääneen kokonaan kelautumatta.
Tahattomasti tuplavalotetuissa kuvissa tunnelma on arvoituksellinen: ystäväni etualalla ja taustalla avautuva Amagerin tuulipuisto varjoliitäjineen – väärinpäin. Otin isän Nikkormatilla muutamia ihan mukiinmeneviä kuvia. Eniten vietin aikaa pimeässä Pohjolassa, joten ajalle tunnusomaista olivat mielikuvitukselliset valotukset ja rakeisuus.
Digikamera toi vapautuksen vähien setelien heittelemisestä tuuleen eli kalliiden filmien kanssa sähläämisestä, mutta toi myös mukanaan toisenlaisen kuvaamisen tavan, räpsimisen ei edes pöytälaatikkoon vaan bittiavaruuteen. En oikein koskaan oppinut kuvaamaan manuaalisesti. Kaipasin suljinaikarullaa ja etsimessä heiluvaa viisaria, joka havainnollisti valotuksen onnistumista. Digitaalisessa kamerassa tarkentaminen ja valotuksen sekä aukon suhteen etsiminen ei koskaan tuntunut luontevalta. Maagiset hetket menivät ohi. Alistuin kohtalooni ja räpsin entistäkin keskinkertaisempia puoliautomaattikuvia, häntä heilutti koiraa. Ai tällaisiako näistä tuli.
Kehittyvät tekniikat ovat muuttaneet kaikkia noita edellämainittuja muuttujia. Kuvanvakaimet ja muu automatiikka on tehnyt vanhoista säännöistä entistä suhteellisempia. Nämä kaikki edellämainitut arvot voidaan tietysti määrittää täysin automaattisesti, mutta paljon paljon hauskempaa kuvaamisesta tulee, kun arvot määrittää itse. Silloin voi paremmin kontrolloida kuvan tarkennuspisteitä, valotusta ja terävyysaluetta.
——
Muutamia valotuksen valinnan muistisääntöjä, joilla pääsee alkuun:
1 Mitä pienempi aukon arvo, sitä suurempi aukko.
2 Mitä suurempi aukko, sitä lyhyempi syväterävyys.
3 Suuri suljinajan arvo tarkoittaa nopeaa aikaa (ja suurempia mahdollisuuksia pysäyttää nopeakin liike).
4 Pieni suljinajan arvo mahdollistaa liikkeen tallentamisen kuvaan.
Kameran valovoima, eli se miten pimeässä saa otettua valokuvia ilman salamaa määrittyy kameran kennon ja optiikan laadulla. Niin kutsutuissa täyskennokameroissa on suurempi kenno ja parempi valoteho ja näin ollen sillä saa laadukkaampia ja suurempia kuvia kuin rajatuilla kennoilla varustetuilla kameroilla. Jotta mikään ei olisi liian yksinkertaista kameran valoteho-ominaisuuksia tulevat sotkemaan vielä erilaiset optiikat ja niiden ominaisuudet.
Olen saanut omaan kameraani täyskennokameran fiilistä kiinalaisvalmisteisella optiikalla Mitakonilla. Mitakonin polttoväli on 35 milliä ja suurin f-arvo eli aukko huikaiseva 0.95. Mitakon optiikka on valmistettu Kiinassa. Made in China häilyy tässä kohtaa taustalla enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Optiikan hinta–laatu -suhde lupaa hyvää jollei erinomaista.
Mitakonista kirjoittaa kattavasti ja mielenkiintoisesti valokuvaaja ja bloggari Jonas Rask. Hän muun muassa vertaa Mitakonin ja Leican vastaavan optiikan sumennuksen laatua “bokeh”:ia toisiinsa. Kun aukko on suuri, myös syväterävyysalue on erittäin pieni, eikös joo, joten hän vertailee sitä, miten kauniisti kuva terävän alueen jälkeen sumenee. Pakko myöntää, että voittajaksi ainakin minulla selviää testistä Mitakon.
Mitakon haastaa. Sillä tekee koko ajan mieli ottaa kuvia suurimmalla aukolla, mutta kirkkaassa ulkoilmassa se ei ole mahdollista, valoa yksinkertaisesti on liikaa. Mutta kun 0,95:llä pääsee kuvaamaan liikkuvaa maalia, kuten säntäilevää kaksivuotiasta, saakin vähän aikaa kuvata, terävyysalue on niin turkasen pieni. Tarkentuvan alueen hakemista helpottaa etsimessä tarkkaa aluetta seuraava punainen merkkiväri.
Tarkennus on manuaalinen, mistä tykkään tosi paljon. Minua ei myöskään toistaiseksi ole haitannut se, että aukon säätörengas on portaaton, se ei klikkaa.
Jos harkitset kameran ostoa tai vaihtoa, ja hallitset jo valokuvauksen perusperiaatteet, voin suositella peilitöntä kameraa ja Mitakon optiikkaa.
