Olin viikonloppuna laululeirillä Karjalohjalla ja ilokseni kuulin pitkästä pitkästä aikaa lehtopöllöä. Olin matkalla saunan lämmitykseen, kun sen piippaus ja huhuilu läheisestä metsiköstä yhytti minut.
Jos tarkemmin miettii, en ole vuosiin kuullut oikeastaan mitään pöllöä. Pakko myöntää, että en ole vuosikausiin käynyt pöllöretkelläkään. Sitten jos kelaa vuosia taaksepäin, joutuu kauhukseen huomaamaan, että monet lapsuuteni tai nuoruuteni linnut ovat käytännössä hävinneet kokonaan näkö- tai kuulopiiristä.
Lapsuudessani talomme niin kutsutulla alapihalla, valtavan kivinavetan päädyssä istui aina loppukesän paahtavassa helteessä kivitasku. Jos lintua ei nähnyt, sen kuuli. Kuin kahta keskikokoista kiveä olisi hakannut yhteen. Viime vuosina olen turhaan heristänyt korviani, kuulinko?! Ei, se oli joku muu, jonka ääni muistuttaa sitä. Ei kivitaskua. Ei kivitaskua vuosikausiin.
Kesän mittaan leikittiin hauskaa leikkiä, vuorovihellystä kuhankeittäjän kanssa. En tainnut oikein koskaan lintua nähdä, ja eksoottinen näkyhän se olisi ollutkin keltamustassa höyhenpuvussaan ja oranssissa nokassaan.
Joskus vihellysleikki kesti kauankin ja kuhankeittäjän sai tulemaan lähemmäs – tai niin ainakin halusin uskoa. Mustikkametsässä, talon pihassa. Joka kesä kuului kuhankeittäjiä, useita. Enää ei vuosiin.
Sama homma räystäspääskyllä, keltavästäräkillä, kottaraisella. Turha toivo. Jopa tavallinen varpunen on hävinnyt maaseutuympäristöstä missä sen on korvannut pikkuvarpunen. Täällä kaupungissa varpusiakin vielä on. Ja mustarastaita. Jotkin linnuista menestyvät hyvin. Menestyjiä vaan on liian vähän.
Entäs sitten töyhtö- tai kuusitiainen. Vuosia on kulunut työelämän ja opiskelujen melskeissä ja yhtäkkiä sitä huomaa, että ei ole viiteentoista vuoteen nähnyt töyhtötiaista.
En ole ornitologi enkä lintuharrastaja, ainoastaan lintuharrastajan ja vuosia lintulaskentaa harjoittaneen isän tytär. Epähuomiossa olen vuosien saatossa oppinut linnuista aika paljon, mutta kiinnostus ei ole riittänyt siihen, että tietäisin niistä omasta mielestäni tarpeeksi.
Isäni on sitä tyyppiä, että mitä enemmän hän lukee tai tietää, sitä tiukemmin hän kaiken tiedon pitää itsellään. Jos hänet kuitenkin näkee arvoituksellinen hymy huulillaan Swarovski-kiikarit kaulalla terassilla, siihen kannattaa hiippailla viereen. Jos näet on onnekas, saattaa kuulla lempeästi kerrotun kertomuksen kiikarissa olleen lintulajin lajityypillisestä käytöksestä, höyhenpuvun väristä sen eri ikäkausina, laulutavasta ja muuttoreitistä.
Näin maaliskuun kynnyksellä on pakko palata vielä edelliseen vuoteen ja sen vaikuttavimpiin ja samalla liikuttavimpiin asioihin. Ensimmäinen niistä tulee tässä: Kyläorkesteri Raakku ei ole levyltä kuunneltava bändi, ehdottomasti parhaimmillaan he ovat livenä. Raakun omakustannettua levyä voi kuunnella suoratoistopalvelusta ja keikallekin pääsee ainakin ensi kesänä Kaustisen kansanmusiikkifestareilla. Kappale Tupakkarulla saa minut aina nieleskelemään. Tässä linkki Raakun levyyn ja kyseiseen kappaleeseen Deezer suoratoistopalveluun.
Toinen allekirjoittanutta liikuttanut ja paljon päässä pyörinyt asia viime vuodelta oli tämä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen juttu Pentti Linkolasta. Jutun on kirjoittanut toimittaja Jouni K. Kemppainen.
Se valottaa surullisesti Suomen luonnon ja etenkin sen monimuotoisuuden nykyistä surkeaa tolaa. Viime vuosina on myös entistä enemmän alkanut näyttää siltä, että päättäjät eivät halua ymmärtää, miten vakavasta asiasta luonnon monimuotoisuuden köyhtymisessä on kyse.
Eniten ovat vähentyneet juuri linnut. Ja lintujen lajikadossa erityisesti tunturi- suo- ja metsäympäristöjen linnut ovat uhattuina.
Tämä nimenomainen jutun kohta ei jätä minua rauhaan.
”Viimeinen Pentti Linkolan valitsemista lintukohteista on raskain.
Niin. Oikeastaan kyse on entisestä lintukohteesta.
Pakettiauto pysähtyy hakkuuaukon reunalle. Metsä on pinottu tien varteen siisteihin pinoihin. Jäljellä on vain järeitä kantoja, muutama taivasta kohti sojottava ranka – ja muistot.
”Toista kertaa olen nyt tässä. Olin kyllä kuullut, että täällä on hakattu tämä metsä, mistä aina kuljin tuonne salmeen”, Linkola selittää niin hiljaisella äänellä, että siitä hädin tuskin saa selvää.
Selkä painuu entistäkin syvemmälle kyyryyn.
Hän mu
istaa tiaiset ja puukiipijät, jotka asuivat täällä, ja mustapääkertun ja kuhankeittäjän, varsinkin kuhankeittäjän.
”Kuhankeittäjä oli se minun lempilintuni, kerta kaikkiaan. Toiset odottivat ehkä kiurua tai västäräkkiä, minä odotin aina kuhankeittäjää. Aika tarkkaan 20. toukokuuta tähän tuli ensimmäinen kuhankeittäjä, joka vihelsi. Se oli minulle se hienoin kesän alku.”
Mikä lintu tässä nyt voisi elää, hän miettii. Ehkä västäräkki, ehkä ei mikään.
”En tiedä. Tämä on niin lopullista.”
Juttu on harmillisesti maksumuurin takana ja luonnollisestikin sen mobiiliversion klikkiotsikon voi jättää huomiotta. Luin viime kesänä myös Riitta Kylänpään kirjoittaman hienon Pentti Linkolan elämäkerran, jota voin suositella lämpimästi.
Olen huomannut, että aikani ei tällä hetkellä luovaan työhön oikein riitä. Varsinkin kuvittaminen vaatisi aika paljon väljää. Aion sitä kuitenkin kehittää vaikka sitten hitaasti. Myös lintuaiheinen kuosi on tulossa. Haluaisin myös tukea Pentti Linkolan perustamaa Luonnonperintösäätiötä. En vielä ole ihan varma miten. Keep posted.
Kaikki postauksen linnut ovat vanhoja kuvituksiani, eikä noista lajeista yksikään ole erityisen uhattuna, paitsi helmipöllö ja silkkiuikku, jotka on luokiteltu silmälläpidettäväksi. Niin ja tietysti tuo edellemainittu raakku, ei lintu vaan jokihelmisimpukka, luokiteltu erittäin uhanalaiseksi.