Eduskunnan lisärakennuksen Kansalaisinfo maaliskuussa noin kuukausi takaperin.
Ben Zyskowicz harppoo lasiovesta sisään ja tervehtii ”Moi! Mikä tää tilaisuus on?”
”Suomen luonnonsuojeluliiton ja Suomen luontopaneelin järjestämä Ääni luonnolle -tilaisuus. Tosi hyvä tilaisuus ja…”
Vastaukseni jää puolitiehen kun Zyskowicz kääntyy kannoillaan, seuraa tilaisuutta kolmisen sekuntia ja poistuu eduskunnan lisärakennukseen yhtä kiireisenä kuin on äsken ulkoa saapunut.
Samaan aikaan puheluni viimein yhdistyy lääkärikeskukseen, missä luurin toisessa päässä hoitaja huhuilee tarmokkaasti. Vietän Ääni luonnolle -tilaisuuden poliitikkopaneeliosuuden suunnitelmista poiketen keskustelemalla puhelimitse päiväkotiin ja lääkärikeskukseen. Kaikkeen sitä törmää kun vanhaksi elää.
En siis ihan pääse kuulemaan mitä eri puolueiden edustajat esittävät niiksi käytännön toimiksi, joilla heidän puolueensa pyrkivät Suomen luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen pysäyttää. Skeptistä eli ei, se tuskin onkaan tilaisuuden antoisin osuus.
Sen ehdin nähdä miten supersympaattinen, 38-vuotta eduskuntatyötä tehnyt ja tämänkin tilaisuuden avannut, hieman poliisimestari Sisua muistuttava, väistyvä kokkarikansanedustaja Pertti Salolainen sanoo suoraan, että Kokoomuksen esittämät toimet ovat hänen mielestään täysin riittämättömiä.
Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki luo perspektiiviä tähänkin luontokeskusteluun toteamalla, että Salolainen aloitti kansanedustajana kaksi vuotta ennen hänen syntymäänsä. Keskustelemassa ovat myös vihreiden kansanedustaja ja eduskunnan luontoryhmässä jatkava Emma Kari, keskustalainen Ville-Veikko Rantamaula, Liike NYT!:n kansanedustajaehdokas Juhani Klemetti sekä vanha luontovaikuttaja, demareiden ehdokas Thomas Wallgren. Kysymyksiä poliitikoille esittää nuorten ilmastolakon yhteydessä tunnetuksi tullut ilmastovaikuttaja ja ilmastolakkopäällikkö Atte Ahokas, Suomen Greta Thunberg.
Eduskunnan luonto- ja ympäristöryhmän yhdessä Suomen luonnonsuojeluliiton kanssa järjestämä keskustelutilaisuus Eduskunnan kansalaisinfossa on kaikille avoin. Aiheena on luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen. Tilaisuudessa ei varsinaisesti ole tungosta, ihmisiä on arviolta noin viitisenkymmentä.
Tilaisuudessa alustavat Jyväskylän yliopiston luonnonvara-ja ympäristöprofessori Janne Kotiaho ja Suomen ympäristökeskuksen konkari biodiversiteettiasiantuntija Jukka-Pekka Jäppinen. Lisäksi Suomen luonnonsuojeluliiton suojeluvastaavalla Paloma Hannosella on puheenvuoro. He kaikki esittävät faktatietoa elonkirjon nykytilasta sekä ratkaisuehdotuksia siihen miten ahdingosta päästään.
Professori Janne Kotiaho on myös Suomen luontopaneelin puheenjohtaja. Kotiahon olemus on kunnioitusta herättävä ja ulosanti jämäkkä. Hän räväyttää kuuluvalla baritonillaan faktat pöytään. Niiden piirtämä kuva ei ole kaunis. Tässä ne pääpiirteittäin:
– globaali ja kotimainen tutkimustieto osoittaa meidän olevan vääjäämättä matkalla kohti kuudetta sukupuuttoaaltoa
– kuusi kymmenestä selkärankaisesta on hävinnyt ihmisen toiminnan seurauksena viimeisen runsaan 40 vuoden aikana ja tahti kiihtyy
– elinympäristöjä uhkaa eniten maatalous ja metsien talouskäyttö, yli kolmannes maapallon pinta-alasta on tällä hetkellä maatalouden käytössä
– suurin lajikato kohdistuu kosteikkoihin ja soihin
– ”elinympäristöjen heikentyminen ja lajikato vaikuttaa nyt jo haitallisesti kahteen viidestä ihmisestä maailmassa”, sahaamme koko ajan siis omaa oksaamme, elämämme edellytykset ovat katoamassa
– tehomaatalouden- ja metsätalouden luontoa yksipuolistava ja köyhdyttävä vaikutus kulminoituu lopulta ravintoketjun yläpäähän eli ihmiseen: seurauksena on lisää konflikteja ja yhteiskunnallista epävakautta mikä taas johtaa muun muassa massapakolaisuuteen ja merkittäviin taloudellisiin tappioihin
Nämä vääjäämättömät uhkakuvat silmissään ei voi kuin hämmästyksellä ihmetellä, miten joku poliittinen päättäjä voi vielä vakavalla naamalla väittää, että maamme suurin uhka on tällä hetkellä maahanmuutto ja samaan aikaan Suomen ei tarvitse tehdä mitään esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen tai ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi, koska olemme jo tehneet niin paljon ja koska talouskasvu ja köyhä kansa kärsii? Tutkimuksen valossa on täysin yksiselitteistä, että nykyinen maahanmuutto on Suomessa varsin pieni ongelma verrattuna siihen sontamyrskyyn mikä meitä odottaa, jos jatkamme samaan luonnosta viis -malliin vielä kymmenenkin vuotta.
Tässä kuvassa on täysin käsittämätöntä, miten elonkirjon köyhtymiseen liittyvä keskustelu ei tunnu edelleenkään poliitikkoja kiinnostavan. Miksi räyhään poliitikoista? Siksi, koska heillä on ehdottomasti suurin vastuu nykyisen viallisen järjestelmämme muuttamisesta. Heidän käsissään on muuttaa lainsäädäntö ja verotus niin, että suuryritysten on pakko herätä ongelmaan. Se taas johtaa suuret kansanvirrat muuttamaan elintapojaan.
Kotiahoa säestää hänen jälkeensä Suomen Ympäristökeskuksen konkariasiantuntija Jukka-Pekka Jäppinen. Hänen viestinsä on samankaltainen kuin Pertti Salolaisen tilaisuuden alkumetreillä. Kaikki nämä vuodet on sinnikkäästi yritetty vaikuttaa, mutta muutos on joko olematonta tai tuskallisen hidasta. Näille luonnonsuojelijoiden palleille ei tungosta ole ollut.
Paloma Hannonen kertaa Suomen luonnonsuojeluliiton tavoitteita, joista on tilaisuudessa tarjolla myös painetut esitteet.
No, mitä ratkaisuiksi?
Tässä Kotiahon ja Jäppisen esittämät toimenpiteet pääpiirteittäin:
– RAHA
– myönteiset ja motivoivat KANNUSTIMET yrityksille, kunnille ja maanomistajille esimerkiksi hiilen sitomisesta
– SÄÄNTELY, LAINSÄÄDÄNTÖ, saastuttaja maksaa -malli, ”monimuotoisuuden katoamisen kustannuksia ei siirretä valtiolle tai veronmaksajille”
– TIETO, ekososiaalisen sivistyksen lisääminen alkaen pienistä lapsista
Luonnonsuojelu kaipaisi kipeästi lisää rahaa eli nykyisen nappikauppa pitäisi muuttaa hävittäjäkaupaksi. Vapaaehtoinen metsien suojeluohjelman eli METSO tulisi laajentaa kaikkiin elinympäristöihin ja ohjelman rahoitus tulisi moninkertaistaa. Ohjelman pysyvyys pitäisi myös turvata niin, että ohjelmaa jatketaan, kunnes monimuotoisuuden turvaavat tavoitteet on saavutettu.
Luonnolle haitalliset yritystuet tulisi viimein poistaa. Esimerkkinä voidaan käyttää turvetuotannon tai muiden fossiilisten polttoaineiden tukia. Sen sijaan pitäisi luoda kannustimia, jotka ohjaavat yritysten ja kuluttajien käyttäytymistä oikeaan suuntaan. Kannustimet ja vapaaehtoisuus kun toimivat monasti syyllistämistä ja kieltoja paremmin.
Kannustimien ohella puhutaan usein ekologisesta kompensaatiosta, niin sanotusta ”saastuttaja maksaa” -mallista. Näitä malleja on käytössä muun muassa Saksassa ja USA:ssa, mutta Suomeen ne ovat vasta tuloillaan. Sääntelyn ja lakien tulisi olla tietysti kaikille samat, niin suuryrityksille kuin pienillekin toimijoille. Ekologiseen kompensaatioon kuuluu ajatus siitä, että kunnostuksella, ennallistamisella tai suojelulla voidaan jossain määrin kompensoida elinympäristölle aiheutettua tuhoa.
Samalla niin poliitikkojen kuin kansalaistenkin ”ekososiaalista” sivistystä tulisi vahvasti parantaa, koska mikään ei muutu, jos aitoa ymmärrystä ei ole. Tietoa pitäisi lisätä yhteistyön ja vuoropuhelun kautta päiväkoti-ikäisistä lähtien. Samoin pitäisi tutkimuksen avulla lisätä ymmärrystä ihmisen luontosuhteesta ja käyttäytymisestä, millä keinoin sitä voisi parhaiten ohjata oikeaan suuntaan. Uusi teknologia pitää valjastaa luonnosta kiinnostuneiden ihmisten käyttöön. Esimerkiksi pölyttäjien kartoitusta Suomessa voitaisiin parantaa sopivien teknologisten apuvälineiden kuten dronien avulla.
Luonnon monimuotoisuuden, biodiversiteetin tai elokirjon, miten asia halutaankaan ilmaista, kiihtyvä heikentyminen on jäänyt ilmiönä ja asiana ilmastonmuutoksen jalkoihin, vaikka sen pitäisi olla sen rinnalla yhtä tärkeänä, ellei jopa tärkeämpänä asiana. Ilmiön monimutkaisuus, elinympäristöjen köyhtymisen salakavaluus, aiheen tietynlainen monimutkaisuus ja tutkimuksen vaikeus ovat asioita, jotka eivät edesauta sen mediaseksikkyyttä. Samoin vastuuton uutisointi, kuten taannoinen populistinen ja virheellinen klikkiotsikointi lajien häviämisestä on onnen omiaan kääntämään katseet lopullisesti pois ongelmasta. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Ehkä asiaa on helpompi lähestyä metaforan kautta. Elonkirjon köyhtymisestä onkin käytetty niin kutsuttua lentokonevertausta. Kun lentokoneessa istuu siiven kohdalla, voi havaita miten monella pultilla siiven rakenne on kiinnitetty kasaan. Jos pultit alkaisivat yksi toisensa jälkeen löystyä ja pudota, istuisitko paikallasi rauhallisena siemaillen gin-tonicia, vai ehdottaisitko kenties koneen kapteenille pikaista pakkolaskua, tilanteen uudelleenarviointia ja vian korjausta? Tällä hetkellä istumme siinä koneessa 900 km tuntivauhdissa emmekä ole täysin varmoja mikä on se ratkaiseva pultti, jonka irrotessa lentokoneen siipi putoaa kokonaan.
——
Juon vaalikahveja ja maistelen niiden seuraksi leipomiani (Digi)Madeleine-leivoksia. Minun ei pitänyt blogata ilmastomarssille osallistumisesta eikä edellämainitusta tilaisuudesta. Jätin kamerankin kotiin. Asiat vaativat kuitenkin kiteyttämistä, jotta ne itsekin sisäistää.
Kosmologian professori Kari Enqvist narisi tuttuun tyyliinsä menneellä viikolla YLE:n kolumnissaan vetoomusta tutkijoille. Enqvist toivoi tutkijoiden ottavan viittansa ja sauvansa ja laskeutuvan rahvaan pariin näkymään arjessa jatkuvina vaikuttajina ja kommentoijina. Tällöin tutkittu faktatieto ja sen esittäjät muuttuisivat pikkuhiljaa tutuiksi ja arkisiksi sanansaattajiksi, joita itsestäänselvästi kuunneltaisiin ja siteerattaisiin myös kansan parissa nykyistä enemmän. He näyttäisivät omalla esimerkillään miten ajatella ja suhtautua asioihin kriittisesti. Tutkimustieto muuttuisi arkiseksi käyttövoimaksi, mutu-kokemusasiantuntijakommentointi vähempiarvoiseksi.
